Vuonna 1984 olympialaisia ei vietetty pelkästään Los Angelesissa, vaan myös Heinolan Jyrängössä. Kilpailut alkoivat joka aamu kello kahdeksalta. Kisapaikkana toimi kahden kerrostalon välinen kotipihamme. Voimistelua taituroitiin mattotelineessä, kuulaa työnnettiin hiekkalaatikkoon ja uintiosuudet kauhottiin Koskensaaren rannalla. Lajeista ehdoton suosikkini oli keihäänheitto. Muistan ainakin yhdellä kierroksella heittäneeni pidemmälle kuin kisakumppanini. Tunnelma oli ylevä! Sinä kesänä minä kuvittelin olevani Tiina Lillak.
Los Angelesin olympialaisista on kulunut aikaa yli kolmekymmentä vuotta. Pieni piha pyykkitelineineen ei enää muutu olympiastadioniksi, vaikka sitä katselisi mistä asennosta tahansa. Harvemmin myöskään enää tulee kuviteltua itseään täysin uuteen persoonaan. Mitä enemmän ikää karttuu, sitä vahvemmalla maaperällä kuvitelmieni kanssa seison. Vaikka ei sillä, mieluusti olisin toisinaan voittamaton naissoturi Xena, tai ihan muuten vaan parempi versio itsestäni.
Lapsena kuvitteluni keskittyi pääasiassa omaan itseeni, muista ihmisistä en sen sijaan kuvitellut juurikaan mitään. He saivat kaikessa rauhassa olla sellaisia kuin olivat. Ja niin oli hyvä. Aikuisena on toisin. Toki yhä edelleen saatan kuvitella itsestäni asioita, jotka käytäntö sitten palauttaa todellisiin uomiinsa. Olen myös kuvitellut paljon kaikkea naiivia, muun muassa sellaista, että lapset eivät kilju ravintolassa jos niitä kieltää tekemästä niin, tai että sohvatyynynpäälliset voi pestä kuudessakympissä ja saada vielä takaisin paikoilleen. Pahimmat ansat kohtaan kuitenkin kuvitelmissa, jotka kohdistuvat kanssakulkijoihini. Maksetuista oppirahoista huolimatta, sorrun yhä ajoittain kuvittelemaan, että meidät kaikki on varustettu samoilla vahvuuksilla ja heikkouksilla. Että kaikki tulevat samoista asioista onnellisiksi. Niin ehkä osittain onkin. Pääasiallisesti erot ovat kuitenkin sitä luokkaa, että parempi olisi olla kuvittelematta.
Mennään hetkeksi kuvittelun kuplaan. Kuulostellaan kuinka se alkaa poreilla sytyttäen ensin silmät ja lopulta koko kehon. Mieli aloittaa pakkaamisen. Mukaan tarvitaan jotain mitä jo osaa ja jotain mitä haluaa oppia. Ja jotain myös siltä väliltä. Syntyy innostus. Innostus saa ihmisen liikkumaan ja laittaa alulle tapahtumasarjan, jota sitten myöhemmin kutsutaan kokemukseksi. Mitä vähemmän kuvittelu on kohdistunut muihin ihmisiin, sitä varmempaa on, että kokemus on hyvä tai vähintäänkin hyödyllinen. Kun kuvitelman kukinnon juuret ovat peräisin omasta itsestä, voi niitä kuljettaa mukanaan minne tahansa. Kastella ja jatkaa taas matkaa. Muihin ihmisiin kylvämämme kuvitelmat joudumme väkisinkin hyvästelemään heidän muuttaessa omaa suuntaansa.
–
Palataan vielä niihin olympialaisiin. Kuvitellaan lempeä ja hiukan tuulinen alkusyksyn päivä. Kuvitellaan talojen seinille valkokeltaisen valon hidas huojunta ja puiden rapeutta enteilevä kahina. Kuvitellaan lapset valmistautumaan pian alkavalle koulutielle ja mietteliäät aikuiset pohtimaan, miten saisivat varastoitua itseensä jaksamista. Kuvitellaan, että tänä syksynä sinä aloitat jonkin uuden mukavan työn, sivutyön, opiskelun tai harrasteen. Kuvitellaan vielä sellainenkin, että tuo tekeminen ei tuo sinulle ikinä olympiamitalia, vaan yksinkertaisen onnen. Kuvittele millaista se olisi, jos sinä tänä syksynä et kuvittelisi kenestäkään muusta yhtään mitään, mutta itsestäsi kaikkea!
Luettuasi tämän laita silmät kiinni ja tee matka lapsuutesi lempikuvitelmaan. Avaa silmät, ota kynä ja kirjoita paperille missä kävit.
Kas noin. Nyt sinulla on kupla. Jos vain haluat, pian se alkaa poreilla. Poreita seuraa suunnitelma. Niin helppoa se on. Älä ikinä kuvittele mitään muuta.
Teksti: Katja Tamminen (c) runo-ohjaaja, novellisti ja kulttuurialan sekatyöläinen
Kuva: Sami Lettojärvi
Katja Tamminen luotsaa syksyn aikana mm. Luovan kirjoittamisen- ja Runoilijan matkassa-kursseja Heinolan kansalaisopistossa. Kursseihin voi tutustua ja ilmoittautua: opistopalvelut.fi/heinola