Kulttuuri Yhdistykset

Kun muistelen

”Kun muistelen, kuin monta iltaa, olen istunut yksin, yksin, ja katsellut taivahan tähtiä, jotka vilkkuvat vieretyksin, niin tyttöni, oi, tyttöni, sua lähelle tulla mun täytyvi, ja katsoa kauvan, kauvan…”.

Eino Leino, Kun muistelen

Jos satuit olemaan paikalla Runo Kantaa -runoviikon avajaisissa kesällä 2016, muistat tämän laulun. Sen esitti Duo Toivanen & Rantala Kahvila Torissa. Lisäksi avajaisissa kuultiin Leevi Haaviston komea juhlafanfaari, sekä kaupunginjohtaja Jussi Teittisen runo. Runoviikko huipentui Harjupaviljongin runojuhlaan runoilija Katariina Vuorisen esityksen äärelle.

Kun muistelen, antamatta ajan muistoja kullata, muistan hyvinkin elävästi vuoden takaisen runoviikon olleen hyvin sateinen. Erityisesti avajaisissa satoi aivan kaatamalla. Myös sitä edeltävänä vuonna sade piti lähes koko runoviikon ajan pintansa niin tiukasti, että katuruno -tempaus, jossa tarkoitus oli kirjoitella liidulla runoja pitkin kaupungin asfalttia, meni plörinäksi. Muuten sade ei vuosien varrella ole runomenoja haitannut. Päinvastoin. Suloinen sateen ropina on siivittänyt mielen lyyrisille taajuuksille erityisesti Bar Bulmerin suojissa sekä Cafe Kailaan lasipaviljongissa.

Kun muistelen Runo Kantaa –runoviikon kolmea mennyttä vuotta, tunnen rinnassani lämpöisen läikähdyksen. Runoviikko, kuten muutkin tapahtumat on kuin palapeli, joka kasataan joka kerta aina uudestaan ja uudestaan. Osa viikon sisällöstä on vakiinnuttanut paikkansa, osa uudistuu omalla painollaan. Erityisesti runopromenadi on saanut vuolaasti kiitosta. Kun muistelen, näistä kiitoksista on erityisesti jäänyt mieleeni näyttelijä-ohjaaja Kari Heiskasen sanat siitä, miten hieno kokemus on pysähtyä auringossa kylpevän virran äärelle, ja soutaa läpi Saima Harmajan runon.

Tekeville on sattunut ja tapahtunut. Muistan erään openmikin, jossa vahvistimen puuttuessa runojen vieno luenta sai kokonaan uuden ulottuvuuden, jos siis halusi yleisön kuulevan. Muistan myös erään vuoden runopromenadin ripustustalkoot. Taivas laski vettä niskaan niin taukoamatta ja tosissaan, että Rantapuisto lainehti ja sen nurmella joutui kahlaamaan. Siinä meinasi olla vitsit vähissä. Mietimme läpimärkinä, onko tässä mitään järkeä? Oli siinä. Tuli hieno kesä, jonka jälkeen päätimme, että runojen pitää saada olla puissa esillä pidempään kuin yhden viikon ajan. Heinolan kaupunki oli kanssamme samaa mieltä!

Muistan useammankin kokouksen, jonka pöytäkirjat olemme kadottaneet. Muistan kuinka kerran riitelimme niin, että matkasimme Lahteen runovierailulle vajaalla kokoonpanolla. Muistan miten hyvältä tuntui sopia erimielisyydet, ja miten se yhdisti meitä. Muistan kuinka runokilpailun palkintoja on juostu pitkin kaupunkia juuri ennen H-hetkeä. Muistan miltä laminointikone tuoksuu, kun sillä on laminoitu sormet rakkuloilla 130 runoa. Muistan, että jossain kohtaa vuotta, useimmiten syksyllä iskee väsymys, joka taas kevättä kohden muuttuu innoksi ja ylpeydeksi tätä suurella sydämellä kasattua tapahtumaviikkoa kohtaan.

Nyt muistaessani sanon myös, että tulevana kesänä Runo Kantaa -Runoviikko järjestetään 3.-9.7.2017. Sen järjestää yhdistyksemme, Heinolan Runonkantajat yhdessä Heinolan kulttuuritoimen kanssa. Sisällöstä en vielä kerro, mutta lupaan, että meitä runollisten laulujen ystäviä tullaan hemmottelemaan isolla kädellä.

Teksti: Katja Tamminen

Kuva: Heinolan Runonkantajat. Kuvassa vasemmalta Eeva Rantala, Katja Tamminen, Elina Kataja ja Mikko Kallio.

Kommentit